Tietoa nokkahuilusta

Monien ensimmäinen mielikuva nokkahuilusta saattaa olla kermanvärinen muovipilli, jota lähes kaikki ovat joskus koulussa soittaneet. Nokkahuilulla on kuitenkin pitkät historialliset perinteet ulottuen keskiajalle, ja taidesoittimena nokkahuilu tunnetaan erityisesti periodi-instrumenttina, jonka ohjelmisto koostuu 1500–1700-lukujen musiikista. Lisäksi nokkahuilulla on kiistaton asema myös modernina taidesoittimena: suurimman osan nokkahuilulle kirjoitetusta ohjelmistosta muodostaa aikamme musiikiksi luokiteltu 1950-luvun jälkeen sävelletty taidemusiikki.

Renessanssin aikaan oli hyvin tyypillistä käyttää nokkahuilua consort-soittimena. Eri kokoisista nokkahuiluista muodostettiin vaihtelevan suuruisia soitinperheitä, joilla soitettiin moniäänistä vokaalimusiikkia. Tavallisimmin soitinperheeseen kuuluivat sopraano-, altto-, tenori- ja f-bassonokkahuilu, mutta soitinvalikoima ylsi parhaimmillaan pienestä sopraninonokkahuilusta yli kaksimetriseen subkontrabassonokkahuiluun. Nokkahuilun virtuoosisuus soolosoittimena saavutti kuitenkin yhä enemmän suosiota 1600-lukua lähestyttäessä. Noin vuonna 1646 julkaistiin Hollannissa Jacob van Eyckin Der Fluyten Lust-Hof, joka on laajin koskaan puhallinsoittimelle julkaistu sooloteoskokoelma.

Instrumentaalimusiikin kehittyminen kohti barokkia vaati nokkahuilulta rakenteellisia muutoksia. Soittimen poraus muuttui renessanssinokkahuilun sylinterisestä muodosta alaspäin kapenevaksi, jolloin soittimen ääniala kasvoi, ja myös kromatiikka tuli paremmin mahdolliseksi. Soittimen ulkonäkö koki myös muutoksen. Nokkahuilu, erityisesti alttonokkahuilu, oli barokin aikana erittäin suosittu puhallinsoitin, jolle sävellettiin hyvin paljon konserttoja, sonaatteja sekä kamarimusiikkia – sekä ammattilaisille että amatööreille. 1700-luvun jälkipuolella nokkahuilun suosio alkoi hiipua, ja musiikkia sävellettiin enenevässä määrin traversolle, yksiläppäiselle puusta valmistetulle poikkihuilulle.

Nokkahuilusta tehtiin 1800-luvun alkupuoliskolla läpällisiä malleja, csakan-nimisiä soittimia, joita käytettiin Keski-Euroopassa salonkisoittimina. Näin nokkahuilu ei kokonaan hävinnyt musiikkielämästä, mutta orkesterin tärkeät kehitysvaiheet siltä jäivät väliin.

Kiinnostus niin kutsuttua vanhaa musiikkia kohtaan voimistui 1800-luvun lopun Euroopassa. Yksi tärkeimmistä nokkahuilun ”löytäjistä” oli Englantiin asettunut ranskalainen Arnold Dolmetsch (1858-1940), joka tahtoi vanhaa musiikkia soitettavan niillä soittimilla, joille se oli alun perin kirjoitettu. Dolmetsch oli myös soitinrakentaja, ja hänen ansiostaan vanhojen soittimien mallien pohjalta suunniteltuja nokkahuiluja alettiin valmistaa Englannissa.

Saksassa vaikutti 1920–30-luvuilla nuorisoliike, jonka päämääränä oli edistää musiikin tekemistä ja harrastamista kodeissa ja kouluissa. Tähän tarkoitukseen nokkahuilua pidettiin sopivana ja helppona instrumenttina, ja sen sormitekniikkaa helpotettiin luomalla niin kutsuttu saksalainen sormitusjärjestelmä. Soittimia tehtailtiin huokeista materiaaleista, ja oikeastaan pääasiassa tämän, pohjimmiltaan täysin humaanin ilmiön syytä on se, että nokkahuilua edelleen pidetään helppona ja halpana koulusoittimena. Nokkahuilun sopivuutta koulusoittimena ei tule täysin kiistää, sillä perustekniikaltaan se on helposti lähestyttävä soitin, josta jokainen voi saada äänen ja jolla melko vaivattomasti voi oppia yksinkertaisia melodioita. Valitettavaa on kuitenkin, että hyvin usein tietämys nokkahuilusta jää tälle asteelle.

1940–50-luvuilla nokkahuiluohjelmisto koostui pääasiassa uudelleenlöydetystä myöhäisrenessanssin ja barokin ajan musiikista, kansanmusiikkisovituksista sekä uusista sävellyksistä, jotka tarjosivat yksinkertaista ja miellyttävää soitettavaa amatöörinokkahuilisteille. Kun kiinnostus nokkahuiluun 1950-luvun loppua kohden lisääntyi, myös vakavampaa uutta nokkahuilumusiikkia alkoi syntyä. Näissä teoksissa nokkahuilua kuitenkin käsiteltiin vielä hyvin melodisena soittimena, mutta seuraavalla vuosikymmenellä, kun nokkahuilun soittoteknisiä mahdollisuuksia alettiin tutkia syvemmin, alkoi syntyä sävellyksiä, joissa käytettiin enemmän vain nokkahuilulle ominaisia soittotekniikoita. Säveltäjiä ja esittäjiä kiinnosti se seikka, että nokkahuilu oli jäänyt pois 1800-luvun tärkeästä musiikillisesta kehityksestä ja siirtyi näin ollen suoraan barokin aikakaudelta uudenaikaisiin esittämiskäytäntöihin. Aktiivinen uusien nokkahuilusävellyksien tilaaja ja kantaesittäjä oli hollantilainen Frans Brüggen (1934-). Hänestä nokkahuilu sai oman ”supertähtensä”, jonka kuvat koristivat monen nokkahuilistin ja musiikinystävän seiniä 1970-luvulla.

On suurelta osin Frans Brüggenin opetus- ja konsertointityön ansiota, että nokkahuilunsoiton standardit ovat nykyään niin korkealla. Erityisesti Brüggenin kotimaassa Hollannissa nokkahuilunsoiton perinteet ovat lujassa ja koulutus korkeaa tasoa. Myös muualta Euroopasta ponnahtaa jatkuvasti huippuluokan instrumentalisteja, jotka konsertoivat ja opettavat eri puolilla maailmaa.

Nykypäivänä nokkahuilu on suosittu aloitussoitin suomalaisissa musiikkiopistoissa ja –kouluissa. Monet innokkaat nokkahuiluoppilaat etenevät soittoharrastuksessaan kuitenkin pidemmälle, jotkut jopa ammattiopintoihin saakka. Sibelius-Akatemiassa korkeakoulutasoinen nokkahuiluopetus alkoi 1980-luvulla, ja nykyään nokkahuilunsoittoa voi opiskella ammattimaisesti Sibelius-Akatemian lisäksi useissa ammattikorkeakouluissa sekä konservatorioissa. Suomessa toimii yhä enemmän aktiivisesti konsertoivia nokkahuilisteja, jotka tuovat soitinta tunnetuksi sekä tilaavat ja kantaesittävät uusia suomalaisia nokkahuiluteoksia. Myös aktiiviset nokkahuilun aikuisharrastajat saavat iloa elämäänsä soittamisesta ja tuovat samalla nokkahuilua esille ja tunnetuksi muiden intsrumenttien joukkoon.

Anna Saunamäki 2009